Fantasy Pullip: lokakuuta 2014

Hellurei ihanaiset! :3

Tässä on toinen osa kuvatarinasta, jonka ensimmäinen osa ilmestyi viime viikolla. Nauttikaa!

Edelliseen osaan pääsee tästä

^soimaan hiljaiselle^

Sinua on varoitettu, alamainen, sinua on varoitettu, alamainen... Nuo sanat soivat Cassandran päässä, mutta hän ei vielä ymmärtänyt niiden merkitystä. Vielä. Hän oli nyt kaukana entisestä elämästään, hän oli tyttö, joka koitti paeta kohtaloaan...

Kaikki alkoi sysimustan taivaan aikaan. Cassandra karkasi kotoaan napaten oven suusta illalla pakatun pienen repun ja miekkansa. Hän astui ulos tuntien raikkaan, kostean yöilman, kasvojaan vasten. Hän tunsi jotain aivan uutta. Sitä kutsuttiin kai vapaudeksi. Nuori, päättäväinen tyttö vaelsi kuun valaisemaa polkua nopein askelein. Hän halusi kauas kotoa. Voikohan sitä edes kodiksi kutsua?

Cassandra astui metsän helmaan. Kuivat risut rapisivat hänen jalkojensa alla. Hän nousi pienelle sammaleen pehmustamalle kukkulalle. Cassandra asettui makuulleen sydän täynnä onnea ja vapauden tuntua. Hän katseli ylös tähtiin ja nukahti niiden valvoessa.

Aamu koitti ja Cassandra vaelteli metsässä etsien ruokaa ja juomaa varastonsa täytteeksi. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän olisi metsässä ja halusi varmistaa, että ruokaa riittäisi. Siinä vaiheessa hän huomasi aukon suunnitelmassaan. Hänellä ei ollut ajatustakaan siitä, minne hän oli menossa. Lähin asutus saattaisi olla niin kaukana, ettei ihminen pysty sinne kävelemään. Tai ehkä kaikki ihmiset olivat samanlaisia kuin hänen äitinsä. Ehkä kukaan tässä maailmassa ei ollut valmis ottamaan Cassandraa hoiviinsa.

Mutta kotiin ei ollut paluuta. Ei missään nimessä. Cassandra oli hylännyt sen paikan ikuisesti. Ikuisesti.

Palattuaan ruuanhakureissultaan Cassandra teki nuotion, lämmitteli kylmiä käsiään ja haudutteli ideoitaan. Hän ei voinut luottaa muiden vieraanavaraisuuteen. Hän päätti toistaiseksi asua metsässä ja vaihtaa sijaintia päivittäin. Miettiessään hän ei ottanut huomioon seikkoja, kuten "talven tuleminen". Hän sysäsi ne mielestään ja ajatteli pelkästään ajankohtaisia ongelmia. Sitäpaitsi, kun hän ajatteli ongelmia, joita hän päivänä tai toisena kohtaisi, hänet valtasi pieni tunne, että kotoa karkaaminen koituisi hänen kohtalokseen. Ja jos ette ole kokeneet samaa itse, voin kertoa, että se on äärimmäisen epämukava tunne.

Aika kului, ilmat kylmenivät ja ennen kaikkea, ruokavarasto tyhjentyi tyhjentymistään. Cassandra vietti kokonaisia päiviä etsien ruokaa. Hän haravoi metsät katseellaan läpikotaisin, mutta löysi vain rapistuneita lehtiä ja sammalta. Lopulta ainoa vaihtoehto oli niiden syöminen. Voisi luulla, että nälkäkuoleman partaalla oleva ihminen haluaisi syödä mitä vain, mutta ei. Cassandra pakotti itsensä nielemään kostean limaista sammalta. Se takertui hänen kurkkuunsa, ja multainen maku levisi hänen suuhunsa. Ja kuitenkin, kaikki tuli oksennuksena alas. Syöminen oli vain vaivannäköä, jos ruoka kuitenkin tuli ulos. Näin Cassandra sillä hetkellä ajatteli.

Pahoittelen kuvan laatua!
Mutta sitten tapahtui ihme. Onko ihme hyvä vai huono asia? Sen saamme todennäköisesti tietää kohta. Mutta joka tapauksessa, ihmeen nimi oli sieni. Se oli ensimmäinen ruuan näköinen asia viikkoon, johon Cassandra törmäsi. Hän katseli sitä tovin silmät suurena. Hänen päässään taisteli kaksi sanaa: elämä ja kuolema. Tuo sieni jompikumpi niistä. Se saattoi tappaa hänet

siihen paikkaan, tai antaa hänelle ihanan kylläisyydentunteen. Elämä vai kuolema, elämä vai kuolema, elämä vai kuolema... Äänet hänen päässään kävivät sietämättömiksi.

***Cassandran ajatustenkulku kyseisellä hetkellä***
On kaksi vaihtoehtoa. Tuo sieni joko tappaa minut nyt, tai pidentää elinaikaani päivällä. Kuolen joka tapauksessa kohta, joten miksen söisi tuota sientä?

Ja niin hän haukkasi. Voin nyt jo paljastaa, että sieni oli...

myrkyllinen.

Itse päähenkilön viimeinen, myrkyn vääristämä kuva tästä hirveästä maailmasta...

Sinua on varoitettu, alamainen, sinua on varoitettu, alamainen.

Huoh, en ole varmaan koskaan työstänyt postausta näin pitkään! Voin paljastaa, että tarina jatkuu vielä... Toivottavasti nautitte! Kommentit olisivat aivan ihania. (;

^soimaan^

Olen aina kummaksunut hyvän ja pahan erottelua. Kylmäverisin murhaaja on jonkun paras ystävä, ja jonkun paras ystävä on kylmäverinen murhaaja ...

Cassandra on se tyttö, joka koitti muuttaa kohtaloaan. Miksi hän teki niin? Yksinkertaisesti selitettynä hänelle määrätty kohtalo oli epäreilu, hyvin epäreilu. Hänen äitinsä oli pyhä henkilö. Jumalattaren ruumiillistuma. Luit oikein, tarujen mukaan jumalattaren sielu asustaa yhdessä henkilössä maan päällä. Tämä henkilö oli hänen äitinsä. Kuten arvata saattaa, Cassandran ainut tehtävä oli jatkaa äitinsä uraa, istua verhon takana ja ennustaa ihmisten kohtaloa.

Cassandran äiti oli niin pyhä henkilö, ettei hänen oma tyttärensäkään saanut tavata häntä kasvotusten. Cassandra sai puhua äidilleen vain verhon takaa ja hänen piti kutsua äitiänsä "oi, pyhäksi jumalattareksi". Eräänä päivänä Cassandra keräsi rohekutensa meni äitinsä puheille.

Cassandra: Oi, pyhä jumalatar, miten kohtaloaan voi väistää?

Äiti aka pyhä jumalatar: Kohtaloaan ei voi paeta... Tai no, onhan se mahdollista, mutta melkein mahdotonta. Se voi maksaa sinulle elämääkin enemmän.

Cassandra: Mielummin kuolisin kuin olisin sinun tilallasi!

Pyhä jumalatar: Sinua on varoitettu, alamainen...

Mutta Cassandra yritti kaikesta huolimatta...

Kiitos, jos luitte. Tämä on siis jonkinlainen kuvatarina Cassandran (kiitos, Lin J) menneisyydestä. Oliko tarina epäselvä? Kannattaako minun edes jatkaa? Kaikki kommentit ovat tervetulleita.